Amerikkalaiset erikoisuudet osa 1

Tekeekö mieli donitsia, mutta samalla haluaisit jotain suolaista? Kokeile Voodoo Donutsin erikoisuutta "Bacon Maple Bar" ja tyydytät molemmat tarpeesi samalla kertaa. Nautittava kokemus kerrassaan.

Ei mulla muuta.

Vihdoin ja viimein!

Viimeisestä blogipäivityksestä on jo kohta kolme kuukautta, joten aattelin et vois olla jo uuden päivityksen aika pikkuhiljaa. Joo, Joulun jälkeen on tapahtunut asioita vaikka en ole valitettavasti tänne hirveesti kirjotellutkaan, joten mennään suoraan asiaan.

Suurimmat uutiset on varmaankin näytelmä And Then There Were None, joka tapahtui helmikuun lopussa ja maaliskuun alussa, Hawaijin matkani ja kuorokonsertti Markin kuoron kanssa. 

And Then There Were None tai suomeksi Eikä yksikään pelastunut, on murhamysteeri, joka tapahtuu eristäytyneellä saarella lähellä Englannin rannikkoa. Kymmenen vierasta saapuu kartanoon Rva Owenin kartanoon ja pian alkavat yksitellen kuolla tavoilla, joka seuraa kuuluisaa lasten lorua. Mun rooli oli kenraali McKenzie, 58-vuotias lempeä veteraani, joka kaipaa edesmennyttä vaimoaan. Oli mielenkiintosta näytellä taas jotain aivan erinlaista mitä oon aikasemmin tehny. Koko homma meni mun mielestä hyvinkin mallikkaasti ja kaikki ketkä tuli kattomaan sitä tykkäs kovasti. Hankalin homma mulle varmaan koko produktion aikana oli yrittää tehdä autenttisen kuulonen brittiaksentti mun hahmolle. En tiedä miten hyvin mä siinä loppujen lopuks onnistuin, mut yritys oli kovaa. Taas, ihan niinkun Tuhkimossa, koko näyttelijäkaarti ja muut osalliset oli mahtavaa porukkaa ja sain tehtyy monii uusii kavereita. Enimmäkseen hengailin Taylorin kanssa. Sen kanssa on tullu näytelmän lisäks tehtyy muutamii lyhytelokuvii, ja meistä on tullu tosi hyvii kavereita tän vuoden aikana.

Varmaan yks hulluimmista kokemuksista mitä on tullu tehtyy Taylorin kanssa tapahtu yks sateinen ilta kun oltiin ajamassa koulusta yhteen ravintolaan, missä meijän piti tavata muiden kavereiden kanssa. Yhdessä risteyksessa melko lähellä koulua on aina kova liikenne ja vasemmalle kääntymistä saa odottaa jonkun verran. Taylorin kanssa sitten nopeesti yritetään ehtii yhteen väliin, ja juuri kun ollaan suorittamamaisillaan vasen käännös mallikkaasti, auton perä lähtee hallinnasta ja ajaudumme väärälle kaistalle. Taylor yrittää siinä sitten saada takasin hallinnan autosta kääntämällä rattia vastakkaiseen suuntaan, mutta tie on liian liukas ja käännymme takasin oikealle kaistalle aivan liian tiukasti.Seuraavaksi pamahdamme tien reunakivetykseen ja ajamme ulos tieltä, pientä mäkeä alas ja suoraan junaraiteiden eteen. Tästä tietenkin seuraa pienenmoinen paniikki, koska me ei tiedetä taylorin kanssa tuleeko sieltä juna jossain vaiheessa. Me päätetään että nopein tie takasin tielle on jos seurataan junanraiteita ja tullaan kohtaan jossa raiteet ja autotie kohtaa, koska se mäki mitä me tultiin aikasemmin alas on liian jyrkkä ja liikenne liiallista siinä kohtaan. Kun me saavutaan siihen risteykseen, kynnys päästä takasin tielle on liian jyrkkä ja auto jää sutimaan siihen paikkaan. Siinä sitten hypätään Taylorin kanssa ulos autosta koska ei edelleenkään tiedetä, millon seuraava juna tulee, ja soitetaan hätänumeroon. Pari sivustakatsojaa tulee ihailemaan tilannetta ja yrittää löytää poliisia jostain lähistöltä auttamaan meitä. Poliisi tulee paikalle ja varmistaa ettei junia ole missään lähistöllä, ja soittaa sitten hinaajan jotta päästäis takasin tielle. Koko homma selvis hyvin, eikä mitään vahinkoa sattunut kenellekään. Ainoa vahinko oli puhjennut rengas kun mentiin reunakivetyksen yli ja hinauskulut. Koko homma oli vaan melko simppeli ajovirhe Taylorin osalta, koska hän ei ottanu huomioon kääntyessään kuinka liukas märkä tie voi olla ja kääntyi liian vaudikkaasti.

 

Kun näytelmä loppui kolmas maaliskuuta, tulin näytelmä hautajaisten jälkeen kotiin ja pakkasin tavarat Hawaijin matkaa varten seuraavaksi aamuksi.Olinkin jo loman tarpeessa näytelmän ja koulukiireiden takia ja tuntu erittäin hyvältä, kun  ei hetkeen tarvinnu ajatella mitään stressavaa. Tiivistettynä Hawaijin matka oli mahtava, ihmiset mukavia ja ilosia, mutta sää oli suurimmaks osaks sateinen, valitettavasti. Se ei kuitenkaan estänyt meitä uimasta, snorkkeloimasta, surffaamasta tai tekemästä mitään muita tyypillisiä Hawaiji-aktivieettejä. Muutamilla rannoilla ei vaan sitten pysytty niin kauan, kun tuli kylmä eikä siellä viittiny vilustuttaa itteään. Ylimääräinen aika käytettiin sitten shoppaukseen. Ja kyllä mä jonkin verran vaatteita ja muuta ostinkin matkan aikana. Se oli kuitenkin ne toiset vaihtarit, jotka teki sen matkan nautittavaksi. Tutustuin mm. indonesialaiseen poikaan, moniin saksalaisiin, taskalaisiin ja norjalaisiin. Matkalla oli yllättävän paljon skandinaaveja, oli siellä muutamia suomalaisiakin jonka kanssa juttelin jonkun verran. Yksittäisistä tapahtumista mieleenpainuvin oli varmaankin surffaustunti, joka onnistui mun osalta melko hyvin, vaikka aallot olikin säälittävän pieniä pro-surffaajien mielestä. Mulle ne oli ihan tarpeeks isoja. Hirveesti tartti vaan odotella koska suurin osa aalloista oli niin pieniä ettei niillä oikeen voinu surffata. Mä ostin sen tunnin jälkeen innoissaan semmosen cd:n täynnä mun valokuvia, joita yks nainen oli ottanu kaikista sen tunnin aikana, mut kun mä tulin kotiin en saanu sitä toimimaan millään... Joten nyt mulla ei oo mitään todisteita et mä oon joskus saanu aaltoja surffatessa. Lisäksi sen viikon aikana mä rakastuin Hawaijin luontoon ja kaikkiin värikkäisiin kukkiin mitä siellä oli. Tuntuu myös niinku ihmisillä ei olis ollenkaan mitään stressattavaa siellä, kaikki ottaa lunkisti ja on ystävällisiä toisilleen. Se on varmaan se paratiisiympäristö mikä tekee sen, koska mitä pohjosemmaks menee sitä epäystävällisempää porukka yleisesti ottaen on maailmalla.



Hibiscus



Fireworks



Pearl Harbor




View to Honolulu



Diamond Head



Tottakai sitten Hawaijilta on rankkaa palata tänne sateiseen Oregoniin ja saada kasa läksyjä eteen tehtäväksi ja aloittaa samalla viikolla pyrkimiset seuraavaan näytelmään. Tällä kertaa en kylläkään ollut lavalla esiintymässä ohjaajalle, vaan olin itse siellä ohjaajan pöydän takana kirjottamassa merkintöjä näyttelijöistä. Nimittäin joka kevät meijän koulussa me tehään 3-5 yksnäytöksistä, oppilaiden käsikirjoittamia, ja ohjaamia näytelmiä. Kun ne kysy et oisko ketään kiinnostunu ohjaamaan yhtä niistä, niin mä aattelin et miks ei, et tällasii mahollisuuskii harvemmin saa suomalaisessa koulussa ja et ei mulla oo mitään hävittävää. Torstaina annoin roolit näyttelijöille, ja pakko myöntää et vähän jännittää nähä et miten ohjaaminen sopii mulle. Lauantaina alotettiin jo rakentamaan lavasteita ja sain pienen itsevarmuusbuustin kun tajusin, et eihän mul ollu mitään hajuu miten lavasteita rakennetaan ennen kun tulin tänne, ja hyvinhän seki tuntuu jo sujuvan. Kyl se ohjaaminenkin pitäis sujuu, kun oon oppinu jo aika paljon näyttelemisestäkin tän vuoden aikana. Mutta siitä sitten enemmän ensi kerralla.

Huhhuh, must tuntuu et kerron siitä kuorokonsertista ensi kerralla, nyt tuntuu jo olevan riittävästi tekstii yhelle päivitykselle. Ja älkää huoliko, en aatellu pitää toista kolmen kuukauden taukoo, koska mul on ihan tarpeeksi kirjotuksen ansaitsemii tapahtumii tiedossa, kuten Wicked -musikaali ens viikonloppuna, osavaltion "thespian" (näyttelijöiden)  konferenssi Salemissa, ja ollaan myös suunniteltu menevämme Seattleen jossain vaiheessa ja kattomaan punapuita Kaliforniaan sitten ku Markin verokausi loppuu töissä ja sen ei tarvii enää tehä yli kuuskyt tuntisii työviikkoja.

Ensi kertaan - Adios Amigos!

Kun Joulu On

Myönnetään, viime kirjotuksesta on hävyttömän pitkä aika. Syynä ei ole kirjoitusta ansaitsevien tapahtumien puute, vaan päinvastoin niiden liiallinen määrä, joka ei oo jättäny paljon aikaa blogipäivityksen väsäämiseksi. Tänään on kuitenkin joululoman eka virallinen päivä - täydellinen päivä saattaa ihmiset ajan tasalle. En aatellu puhuu asioista jotka tapahtu kolme-neljä viikkoo sitten, välttäen lisää ostoslistamaista tekstiä.

Viime viikkojen, ellei koko tähänastisen vaihtovuoden, tärkein tapahtuma oli Tuhkimo - the musikaali. Esitykset oli joulukuun kaks ekaa viikonloppua + molempina torstaina + jälkimmäisenä lauantaina oli kaks esitystä. On ollut kiireistä, mut ilokseni voin sanoa etten heittäny aikaani hukkaan. Musikaali ja kaikki siihen liittyvä on ollu parasta mitä mulle on tähän asti täällä tapahtunu, ihan tosi. Ihmiset on varsinki ollu huikeita koko proggiksen aikana; mut ainahan teatteri-ihmiset on huikeita. Joka päivä ennen esitystä meillä oli traditiona mennä kuorohuoneeseen koko musikaaliporukan kanssa ja sanoa jotain mukavaa toisistamme. "Kudos" oli jaettu joka päivänä tietyille ihmisille, jotka sitten sanoi haluamiansa asioita haluamilleen ihmisille. Seisottiin piirissä söpösti käsi-kädessä ja kuunneltiin ihmisten avautumista parhaille kavereilleen, ja joka ilta kyynelten määrä lisääntyi progressiivisesti. Viimesenä iltana ei yks kliineksipaketti riittäny koko porukalle - oli sen verran kaikilla tunteet pinnassa. Oli erittäin terapeuttinen kokemus, ei mulla muuta. Esitykset sujui loistavasti, joitakin teknisiä ongelmia lukuun ottamatta. Mikit tuntuu tuottavan aina ongelmia. Ja mitä nyt jos valomies pistää pläkärin keskellä kohtausta pari kertaa. Tai jos äänimies jättää jonkun mikin vähän liian pitkään päälle ja samainen henkilö huutaa green roomista "BITCH" niin että koko yleisö kuulee. Tai jos Tuhkimo unohtaa jättää lasikengän palatsin portaille kun kello lyö keskiyötä. Pikku mokia.

Joulun lähestymisen alkaa tuntea täällä Lara streetillä monella tapaa. Viime viikonloppuna me haettiin Markin ja Jeffin kanssa kuusi oikeelta kuusifarmilta. Siinä oli tunnelmaa kun etsittiin täydellistä joulupuuta aamutuimaan saha messissä. Kuusi on reilusti parimetrinen, ja uskomattoman komea kaikkien koristeidensa kanssa. Mark on mestari kkoristelemisessa; kaiken pitää olla täydellistä ja niin se onkin. Kaikki yksityiskohdat on tarkkaan harkittu kaikkien joulukoristeiden kanssa, eikä Jeffillä oo mitään sanomista tai vastaan väittämistä. Ollaan varmaan koko kadun tyylikkäin talo tällä hetkellä, vaikka kirkkaimmin valaistu onkin vastapäätä. Mutta ei se määrä vaan se laatu. Amerikkalaiseen tyyliin kaikki lahjat on jo pistetty kuusen alle odottamaan itse joulupäivää ja joulusukat on ripustettu takan yläpuolelle. Joululaulut raikaa joka päivä kun Mark tulee kotiin, ja oon itekkin soittanu sopivan määrän suomalaisia joululauluja tasapainottamaan tarjontaa. Kaiken huippuna Mark ja Jeff rakastaa joululeffoja. Mitään muuta täällä casa Knapp/Cliftissä ei saakkaan teeveestä joulunaikaan katsoa kun "holiday"-elokuvia. Tähän mennessä nähty: White Christmas, A Christmas Story, Christmas In Connecticut, It's a Wonderful Life ja Preacher's Wife. Hyviä leffoja, ei siinä mitään, mut rajansa kaikella. Perjantaina sain katottua Taylorin kanssa Chinatownin ja tänään katoin Casablancan, ettei pää räjähtäisi joulu-hypen määrästä.

Eilen Mark ja Jeff piti isot joulukekkerit, joihin oli kutsuttu ainaki 40 persoonaa. Tupa oli täynnä ja meteliä oli paljon, mut onneks M&J tuntee niin kivoja ihmisiä, että kaikkien kanssa pysty keskustelemaan jostakin. Bill haluaa antaa mulle viulun lainaan, että opettelisin soittamaan. Heh, saa nähdä miten siinä käy. Soitin jonkin verran suomalaisia joulubiisejä pianolla, ja ihmiset tykkäs (kiitti isä ku skannasit). Juhlien kohokohta oli Jeffin sanottama joululaulu "Jingle Lassi" joka oli tribuutti Markin ja Jeffin lempisuomalaiselle. Oli pikkunen yllätys tämä.

Hirveesti en oo ottanu kuvia viimeaikoina, mutta kuvaosiooni pistän tällä kertaan valokuvaus-1 kurssin otoksia.



Hyvaa Joulua Suomi!!

Marraskuu!

Halloween, tuo muinaisten kelttien talven alkamisen päivä, oli maanantaina. Täällä halloween tarkottaa lähinnä sitä, että ihmiset ostaa mahollisimman paljon krääsää ja täyttää pihansa sillä. Tällä tavoin pikkulapset (ja vähän isommatkin) tietää mistä talosta saa parhaat karkit. Mark ja Jeff ei vietä hirveen kaupallista halloweeniä, ja se sopii mulle oikein hyvin. Meil ei ollu mitää muit koristeita ku kaks jack-o-lanternia etupihalla. Täällä kaikki on niin superkaupallista; useimmissa kaupoissa on jo joulukoristeet joulumyyntiä varten. Huhhuh.

Muutama viikko sitten mentiin vaeltamaan Colombia river gorgeen ja käveltiin Angel's rest niminen reitti. Polku oli toiseen suuntaan pelkkää ylämäkeä, toiseen alamäkeä, mutta näkymä huipulta oli mahtava. Tai ainaki olis ollu, jos ei oltais oltu sumussa koko aikaa. Kyl se taivas onneks loppujen lopuks kirkastu ja sain muutamii kivoi kuvei. Tämän jälkeen mentiin vilkasemaan Multnomah-vesiputoukset; yks Portlandin alueen suurimmista turistikohteista. Siinä sitte kateltiin putousta ja huomattiin et vieressä vihittiin hääparia. Keskellä turistirysää. Aika mautonta, pakko sanoa. Putoukset oli kyl upeet, ja melkosen korkeet. Vaikee arvioida tarkkaan kuinka korkee systeemi se oli, mut varmaa jossai sadan metrin paikkeilla ainakin, ellei korkeemmalla.

Koulu jatkuu samanlaisena ku ennenkin. Jälkiviisaana voin sanoo, että olisin voinu valita helpommatkin kurssit. Teen läksyjä joka ilta ainaki tunnin tai kaks. Musikaaliharkkojen jälkeen oon usein vast viiden jälkeen kotona, mikä ei jätä hirveesti vapaa-aikaa. Mut arki toimii, oon saanu hyvii kavereita ja parhaan host-perheen. Itseasias oon ilonen et on pitäny kiirettä, ei oo ainakaa tylsistymisen vaaraa. Perjantaisin ollaan jatkettu meijän kuvauksii Taylorin, Benin, ja Gretan kanssa, ja meil on aina hemmetin hauskaa. Lauantaiset steppitunnit jatkuu, ja kokoajan kehityn siinäkin lajissa.

Ensimmäinen YFU-valmennus oli pari viikkoa sitten. Hirveen monta vaihtarii ei tältä alueelta löydy, paikalla olin mä ja ehkä  kaheksan muuta vaihtaria, joista suurin osa saksalaisia. Oli nastaa tutustua muihin vaihtareihin, mutta hirveen paljon siel ei ehtiny juttelee muiden kanssa. Ens vaihtaritapaamises toivottavasti ehtii enemmän.
        Ainii, ja kaks viikkoo sitte meil oli koulun ensimmäinen kuorokonsertti, missä mä sain soittaa yhen Chopinin valssin sooloesityksenä. Oli kyl hauskaa, ja ihmiset anto kyl kymmenen kertaa raikuvammat aplodit kun mitä Sigyn-salissa ikinä kuulee. Konsertin jälkeen verenhimonen tyttölauma piiritti mut, ja alko kyselee mult: "Can you give me a hug?", "How do you say your name again?", "What's it like in Sweden?", ja muuta tärkeetä infoa. Yks hämmentävimmistä tilanteista täällä tähän asti. Vieläkin jos mä nään jonkun niist koulun käytävillä ne huutaa mulle: "Hey Finland boy!" tai jotain yhtä fiksua.

Sori et nää mun päivitykset tuppaa olemaan pikkasen ostoslistamaisia.

Colombia Gorge I

    Colombia Gorge II

                           Multnomah Falls

Syksyinen Lassi

Taikametsa 

    Ruska

    Taikametsa II
 

Hyvää lokakuuta!

Taas on kulunu viikkoja viime tekstistä, pahoittelen.

Viimeset pari viikkoo on kulunu erittäin nopeesti, ei oo kertaakaan tullu tylsää. Niinku jo viime päivityksessä jo sanoin, mä oon koulun musikaalissa ja harjotuksii on pidetty joka päivä koulun jälkeen + lauantaisin rakennetaan lavasteita. Herään siis lauantaina joka aamu kasilta kouluun. "Work Partyn" jälkeen Jeff nappaa mut koululta ja me suunnataan downtown Portlandiin steppitunnille. Tuntuu et kehityn niillä tunneilla ihan mielettömän nopeesti! Se opettaja on tosi hyvä ja ryhmäkin keskimäärin sopivan pieni. Sanon keskimäärin, koska se on ns. "drop in" -tunti eli porukka vaihtuu lähes joka viikko. Tunnin jälkee on aina hyvä fiilis.

Mitäs kaikkea tässä on tultukaan tehtyä? Jeff ja Mark tykkää olla mukana kaikenlaises hyväntekeväisyystoiminnassa ja me ollaan kävelty pari "fund raiser" kävelyy lähiaikoina: Race for the cure (rintasyöpäjuttu) ja AIDS-walk. Noi kävelyt on kivoi sen takii et siin samal tutustuu Porltandin keskustaan hirmu hyvin. Valitettavasti mul ei ollu kyl kameraa mukana kummallakaa kerralla.. Oon kans tavannu paljon Markin ja Jeffin kavereita mm. naapureita ja ihmisii Markin kuorosta ja ties mistä. Pianonsoitto sujuu mukavasti flyygelillä, ollaan harjoteltu Markin kans pientä (toistaseks) kolmen kappaleen piano-huilu repertuaaria; kappaleina America the Beautiful, Ashokan farewell ja Danny Boy. Mark näytti mul pari päivää sit nuotit Exoduksen tunnariin, joka on nelikätinen biisi. Oon aika innoissani siit, me harjotellaan se Markin kans heti ku on aikaa.

Markil on tääl valtava dvd-valikoima, ja suurin osa näist on vanhoja Hollywood-klassikoita. Musikaaleja, romanttisii komedioita ja draamoja. Mul on projektina kattoo kaikki. Koska mun mielestä se on erittäin sivistävää ja mielenkiintosta. Tähän mennessä en oo hirveesti ehtiny kattoo leffoja mut katsottujen listalla on mm. The Music Man, The African Queen, To Sir, With Love ja That Darn Cat.

Vähän mä oon jo ehtiny kokee Amerikkalaist urheilukulttuuriakin. Olin kattomas kolme(?) viikkoo sit jalkapallopelin Portlandissa (siis socceria). Portland Timbers voitti en muista kuinka paljon, mut siel oli hyvä fiilis ja fanit oli aktiivisia. Aina ku Timbers teki maalin nii niiden maskotti Timber Joe sahas moottorisahalla pienen palan  sellasest valtavast tukist jota pidettiin maalin takana ja pelin lopuks ne palat jaettiin maalintekijöille. Viime perjantaina olin ekaa kertaa mun koulun jenkkifutispelissä. Olin Benin, Taylorin, Gretan ja Mollyn kaa ja oli itseasias ihan kivaa vaiks en ookkaa mikää iso jenkkifutis-fani. Meijän koulu voitti 26-2 tai jotai siihen suuntaan. Yks hauska juttu tapahtu ku oltii ajamas sinne futispeliin. Taylor ajo autollaan pikkase liian nopeesti nopeuskameroiden ja partiopoliisin ohi ja meijät pysäytettiin. Ekaa kertaa elämässäni olin jollai tapaa tekemisis poliisin kaa. Jollai ihmeen kaupal me ei kuitenkaa saatu nopeussakkoja, en oo itekkää oikee varma miks ei, koska Taylor ajo varmaa 20mph ylinopeutta (me oltii myöhässä).

Nyt mä en jaksa enää kirjottaa, mut seuraavassa päivityksessä kerron mm. homecoming-tansseista ja lyhytelokuvasta, jota kuvaan täällä, sekä kaikenlaisesta muusta jännittävästä. Halloween lähestyy! Tänään ostin kurpitsan.

Kurpitsoita.

    Vasemmalta oikealle: Taylor, Lassi (jos et muuten tunnistanu), Ben

                                            Portland Timbers -tunnelmointia

    Mä ja Jeff ladataan kahvia ennen AIDS-kävelyä

    Kyllä, täälläkin on syksy.

Olen hengissä

Viime päivityksestä on jo kaks viikkoa, joten aattelin näyttää elonmerkkejä ja tehä pienen tekstin ihan pikapikaa.

Koulu on tosiaan jo käynnissä ja vaikuttaa tässä vaiheessa jo vähän raskaammalta kun Suomessa, lähinnä läksyjen määrän suhteen. Tapaan melkeen joka päivä uusia ihmisiä ja suurin osa vaikuttaa tosi hyviltä tyypeiltä; ihmiset on kiinnostuneita ja ottaa mut mukaan porukoihin. Koulussa ei kyllä hirveesti ehi jutella kavereiden kaa muuten ku ruokatunnilla, kun ei oo varsinaisii välitunteja

Muutama korjaus viime päivitykseen: toisin kun kaks viikkoo sitten suunnittelin, en osallistunu koulun maastojuoksujoukkoeeseen, koska vaihtoehtona oli jotain vielä parempaa; koulun musikaali. Kyllä, sain pienen roolin Tuhkimosta ja pääsen laulamaan ja tanssimaan. Tuntuu jo, ettei elämää musikaalin ja koulun lisäksi paljon oo, kun musikaaliharkat on joka päivä koulun jälkeen 2:45-6, ja lauantaina 9-11:30. Tähän asti on ollu superhauskaa ja treeneissä tapaa paljon uusii ihmisiä.

Tässä nyt lyhyesti pieni muutos elämässäni täällä. Koitan kirjottaa pitemmän päivityksen pian, missä kerron mitä ollaan puuhailtu Markin ja Jeffin kanssa viikonloppuna. Sen paljastan että kiirettä on kokoajan pitäny.

High School! Eka Päivä!

Huhhuh. Ensimmäinen koulupäivä ohi. Alotan sanomalla et koulu on ISO, ja siellä on PALJON oppilaita, ainakin näin suomalaisesta näkökulmasta. Kaikki ihmiset vaan säntäilee käytävillä kuka mihinki suuntaan ja kaikilla on kiire seuraavalle tunnille. Jotkut freshmaneistä näyttää niin pikkusilta (ne on mun käsittääkseni 14-vuotiaita) ja jotkut seniorit taas näyttää hyvinkin aikuisilta. Oppilaissa on paljon enemmän etnistä variaatiota ku suomalaisissa kouluissa. Varsinki meksikolaisii tuntuu olevan aika paljon, tai sit se vaan tuntuu siltä ku ne liikkuu aina isoissa porukoissa.

Ekalt tunnilt ei oo mitää ihmeellist kerrottavaa, koska puolet tunnista meni rehtorin puheeseen liikkasalissa. Toisena mul oli kuoroa. Tää tunti yllätti mut aika tavalla, varsinki ku oon ollu Camiksessa viime vuoden. Ei siinä mitää, alotettii ensimmäinen tunti opettelemalla mikä on kokonuotti, puolinuotti, neljäsosanuotti jne. ja toistettiin jotain maailman yksinkertasimpii rytmejä. Ja jo tossa vaiheessa pari tyyppii oli hukassa, ja mä vaan ajattelin et onks nä ihmiset tosissaan täällä!? Ja meil olis tarkotus olla jotain konsertteja tän poppoon kanssa tänä vuonna? No kyl siel jotain hyviä laulajia oli, mut jotkut näytti siltä et ne oltii roudattu suoraan jenkkifutiskenältä sinne ilman et ne tietää mikä ero on koko- ja puolinuotilla. Yks positiivinen yllätys oli se, et koulun ruotsalainen vaihto-oppilas, Isak, on samalla kuorotunnilla mun kaa.

Seuraavaks mul oli psykaa. Ei mitää ihmeellist kerrottavaa, paitsi et se opettaja on melko sekasin. Sillee hyväl taval. Se on ylienerginen ja välil jopa hysteerinen, mut hauska. Viimeseks mul oli valokuvausta; paras tunti koko päivänä. Meijän opettaja on tosi karun näkönen iso äijä, mut jo ekan tunnin jälkeen sen karun kuoren alta paljastu suuri sydän. Me käytetään filmikameroita ainaki nyt aluks, mä leikin yhen Pentax K1000:n kanssa nyt ekalla tunnilla ja opin enemmän uutta asiaa ku kaikilla aikasemmilla tunneilla yhteensä. Oon aika innoissani valokuvauksesta jo nyt ekan tunnin jälkeen, eli se opettaja onnistu tehtävässään.

Nyt oon vihdoinki kotona kuuman koulubussikyydin jälkeen. Tääl on ennustettu tälle viikolle tappavan kuumii lämpötiloja, pyöritää täl hetkellä 90-95F välillä ja lauantaina pitäs olla 99F (n. 37C), mikä on kuulemma jo lähellä syyskuun läpöennätyksiä. Nauttikaa te viileistä lämpötiloista siellä Suomessa! Ensi Kertaan!