Perillä!

Täällä Portlandissa on parhaillaan kaunis sunnuntaiaamu, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja lämpöasteita on jokuset 80. Sisälle kuuluu lintujen laulua, mutta muuten täällä Portlandin esikaupunkialueella on hyvinkin hiljaista.

Nyt on siis viides aamu täällä toisella puolen maailmaa ja jetlagista on selvitty kunnialla jo toisen päivän jälkeen. Lähes 24h lentokoneessa istumisen jälkeen erityisesti takamus kiitti perille pääsystä paljon. Ensireaktio lentojen jälkeen oli: ei enää ikinä. En lennä enää ikinä lentokoneella. Paitsi sit tietty ens kesänä ku tuun takas Suomeen. Mut se on vaan niiiin rasittavaa yrittää saada unta siellä lentokoneessa kun sitä jalkatilaa ei vaan yksinkertasesti ole, ja niskatukikin on sen verran alhaalla että aiheuttaa vielä jonkun lordoosin. No, onneks se on jo ohi ja seuraava lento vasta vajaan vuoden päästä.

Ensimmäinen yllätys täällä päässä oli kun Jeff ja Mark kerto lentokentällä hankkineensa kaks viikkoa aikasemmin koiran. Se on söpö, hopeenvalkonen kääpiösnautseri ja sen nimi on Daisy. Se on tosi hiljanen ja harmiton, ja sen kans on kiva käydä kävelyllä. Paitsi että yleensä kun päivällä kävelyttää sitä, niin loppupuolella kävelyä se vaan lopettaa tassuttelemisen ja kaatuu lähes elottomana lähimpään varjopaikkaan läähättämään kuumuudesta. Päivisin täällä voi siis mennä reilusti 30C:n yli.

Yllättävän paljon sitä tekemistä on riittäny täs ensimmäisinä päivinä. Torstaina oltiin Markin työpaikan barbecue-kutsuilla jossain puistossa Portlandissa. Perjantaina katsoin kuusi jaksoa Gleetä. Lauantaina eli eilen mentiin aluksi aamupäivällä Beavertoniin Farmer's Markettiin, se on valtava tori-asia joka väsätään sinne joka lauantai. Ja tottakai asiaan kuului paraatikulkue, jossa näin Beaverton High Schoolin marssibändin ja lähemmäs kolmekymmentä aikuista merirosvoiksi pukeutuneena. En tiedä miksi.

 Lauantai-illalla Mark ja Jeff oli kutsuttu Kenin ja Jeffin luokse syömään. Tää oli mulle aika erikoislaatunen kulttuurishokki, koska paikanpäällä oli kakstoista homomiestä ja minä. Ei siinä mitään, ne oli kaikki iha sairaan mukavia ja fiksuja tyyppejä, mut jotenki harvinaista et tuntee ittensä vähemmistöks homojen seurassa. Mut ruoka oli hyvää, keskustelut oli hyviä ja tyypit oli mahtavia. Ja ne otti mut hyvin mukaan keskusteluihin vaiks mä olinki vähä ulkopuolinen siinä porukassa.                     

  

 

 

 
                       

1. Daisy
2. Kotini

3. Mistä ne löysi Suomen lipun!?
4. Huoneeni, sänky vie 80% pinta-alasta

Että tällanen tapaus tällä kertaa, hirmuisesti terveisiä sinne Suomeen!

Sayonara, bitches

Nyt on se vähän reilu kuus tuntia ennenku alotan matkanteon täältä Turkkussest Helsinkiin, Helsingistä Müncheniin, Münchenistä Washingtoniin ja Washingtonista Portlandiin. En oikeen osaa kuvailla lähtöfiiliksiä mitenkään, ehkä fiilikset on niin sekavia et ei oikeen tunnu miltään. Pakkailut on nyt melkeen pakkailtu ja huone näyttää yhtä sekavalta ku muuton jälkeen.

Vähän infoa kylästä johon oon tässä pian lähössä. Portland on asukasluvultaan Oregonin suurin, sen metropolialueella asuu yli kaks miljoonaa ihmistä. Hieman Turkua isompi kylänpahanen kyseessä, siis. Kaupungin läpi kulkee Willamette river, ja Colombia river on myös siinä jossain lähistöllä. Portlandia pidetään yhtenä maailman ympäristöystävällisimmistä kaupungeista, mikä lähinnä meinaa sitä, että ne on panostanu julkiseen liikenteeseen tosi paljon siellä. Kaupungissa on paljon aasialaista väestöä, ja siellä on jossain vaiheessa harjotettu Shanghaihuijausta eli merimiesten pakkopestausta valtamerilaivoihin (random fact). Portlandin takaa kohoaa Oregonin korkein vuori, Mount Hood. Lumihuippuineen se on varmasti upea näky ja tuo kivan kontrastin suurkaupunkimaisemaan. Pistän varmasti kuvia kaupungista ja vuoresta tänne myöhemmin.

Semmonen paikka sitten. Kiva päästä noinkin isoon kaupunkiin, ettei tarvii kykkiä missään tuppukylässä koko vuotta. Ei pitäis tulla ainakaan tekemisen puutetta tuolla. Plus tietenkin mun hostit Mark ja Jeff vaikuttaa ihan huipputyypeiltä; on paljon tärkeempää et perhe on siedettävä, se on sit jo plussaa et ympäristöki on noin kiva.

Tässä vielä ilmeeni ennen lähtöä.

                     

TÄSTÄ SE LÄHTEE

Nyt koittaa viralliset blogin avajaiset. Viel on kolme pitkää yötä edessä ennen kun lentokoneen pyörät irtoo maan kamaralta ja asetan koordinaateiksi Ameriikan mantereen. Niinku varmaan jokasella vaihtarilla, lähtö tuntuu hyppäävän puskista äkkiä ja arvaamatta. Tuntuu, että Suomessa on vielä niin paljon asioita kesken, niin paljon kavereita joita ei haluis vielä hyvästellä, niin paljon tärkeitä muistoja. Muistot onneks on ja pysyy, ja suurin osa kavereistakin on varmaan vielä elossa kun tuun takas. Sit ku tuun takas, sit joskus.

En jaksa selittää YHTÄÄN pakkaamisesta ja sen haasteista, koska ketään ei kiinnosta. Muakaan ei kiinosta. Siispä, haluun puhua viimesestä hyvästä muistoista Suomessa pitkään aikaan. Mä pidin perjantaina läksiäiset, joihin pääs osallistumaan ihanan suuri määrä mun kavereista. Meillä oli mukavaa. Oli nastaa viettää viimestä perjantaita rauhallisesti istuen iltaa (vihaan tota fraasia, siksi käytän sitä) ja kuunnellen hyvää musiikkia (RainbowTrout!!). Kiitos siis kaikille ihQuille bumble buttseille, rainbowtrouteille ja muille, you made my day.

Aloitan lyhyesti ja ytimekkäästi, ei turhia jorinoita. Viimeset lähtöfiilistelyt ja kauhistelut pistän parin päivän päästä, mutta until then, tässä muutamaa kuvaa viime perjantailta.

                             

                             

                             

                            


1. Iloinen Emil
2. Kaikki messis
3. Murhaava katse
4. MC Möykl
5. Juski
6. Iloiset Aibu ja Embu