Vihdoin ja viimein!

Viimeisestä blogipäivityksestä on jo kohta kolme kuukautta, joten aattelin et vois olla jo uuden päivityksen aika pikkuhiljaa. Joo, Joulun jälkeen on tapahtunut asioita vaikka en ole valitettavasti tänne hirveesti kirjotellutkaan, joten mennään suoraan asiaan.

Suurimmat uutiset on varmaankin näytelmä And Then There Were None, joka tapahtui helmikuun lopussa ja maaliskuun alussa, Hawaijin matkani ja kuorokonsertti Markin kuoron kanssa. 

And Then There Were None tai suomeksi Eikä yksikään pelastunut, on murhamysteeri, joka tapahtuu eristäytyneellä saarella lähellä Englannin rannikkoa. Kymmenen vierasta saapuu kartanoon Rva Owenin kartanoon ja pian alkavat yksitellen kuolla tavoilla, joka seuraa kuuluisaa lasten lorua. Mun rooli oli kenraali McKenzie, 58-vuotias lempeä veteraani, joka kaipaa edesmennyttä vaimoaan. Oli mielenkiintosta näytellä taas jotain aivan erinlaista mitä oon aikasemmin tehny. Koko homma meni mun mielestä hyvinkin mallikkaasti ja kaikki ketkä tuli kattomaan sitä tykkäs kovasti. Hankalin homma mulle varmaan koko produktion aikana oli yrittää tehdä autenttisen kuulonen brittiaksentti mun hahmolle. En tiedä miten hyvin mä siinä loppujen lopuks onnistuin, mut yritys oli kovaa. Taas, ihan niinkun Tuhkimossa, koko näyttelijäkaarti ja muut osalliset oli mahtavaa porukkaa ja sain tehtyy monii uusii kavereita. Enimmäkseen hengailin Taylorin kanssa. Sen kanssa on tullu näytelmän lisäks tehtyy muutamii lyhytelokuvii, ja meistä on tullu tosi hyvii kavereita tän vuoden aikana.

Varmaan yks hulluimmista kokemuksista mitä on tullu tehtyy Taylorin kanssa tapahtu yks sateinen ilta kun oltiin ajamassa koulusta yhteen ravintolaan, missä meijän piti tavata muiden kavereiden kanssa. Yhdessä risteyksessa melko lähellä koulua on aina kova liikenne ja vasemmalle kääntymistä saa odottaa jonkun verran. Taylorin kanssa sitten nopeesti yritetään ehtii yhteen väliin, ja juuri kun ollaan suorittamamaisillaan vasen käännös mallikkaasti, auton perä lähtee hallinnasta ja ajaudumme väärälle kaistalle. Taylor yrittää siinä sitten saada takasin hallinnan autosta kääntämällä rattia vastakkaiseen suuntaan, mutta tie on liian liukas ja käännymme takasin oikealle kaistalle aivan liian tiukasti.Seuraavaksi pamahdamme tien reunakivetykseen ja ajamme ulos tieltä, pientä mäkeä alas ja suoraan junaraiteiden eteen. Tästä tietenkin seuraa pienenmoinen paniikki, koska me ei tiedetä taylorin kanssa tuleeko sieltä juna jossain vaiheessa. Me päätetään että nopein tie takasin tielle on jos seurataan junanraiteita ja tullaan kohtaan jossa raiteet ja autotie kohtaa, koska se mäki mitä me tultiin aikasemmin alas on liian jyrkkä ja liikenne liiallista siinä kohtaan. Kun me saavutaan siihen risteykseen, kynnys päästä takasin tielle on liian jyrkkä ja auto jää sutimaan siihen paikkaan. Siinä sitten hypätään Taylorin kanssa ulos autosta koska ei edelleenkään tiedetä, millon seuraava juna tulee, ja soitetaan hätänumeroon. Pari sivustakatsojaa tulee ihailemaan tilannetta ja yrittää löytää poliisia jostain lähistöltä auttamaan meitä. Poliisi tulee paikalle ja varmistaa ettei junia ole missään lähistöllä, ja soittaa sitten hinaajan jotta päästäis takasin tielle. Koko homma selvis hyvin, eikä mitään vahinkoa sattunut kenellekään. Ainoa vahinko oli puhjennut rengas kun mentiin reunakivetyksen yli ja hinauskulut. Koko homma oli vaan melko simppeli ajovirhe Taylorin osalta, koska hän ei ottanu huomioon kääntyessään kuinka liukas märkä tie voi olla ja kääntyi liian vaudikkaasti.

 

Kun näytelmä loppui kolmas maaliskuuta, tulin näytelmä hautajaisten jälkeen kotiin ja pakkasin tavarat Hawaijin matkaa varten seuraavaksi aamuksi.Olinkin jo loman tarpeessa näytelmän ja koulukiireiden takia ja tuntu erittäin hyvältä, kun  ei hetkeen tarvinnu ajatella mitään stressavaa. Tiivistettynä Hawaijin matka oli mahtava, ihmiset mukavia ja ilosia, mutta sää oli suurimmaks osaks sateinen, valitettavasti. Se ei kuitenkaan estänyt meitä uimasta, snorkkeloimasta, surffaamasta tai tekemästä mitään muita tyypillisiä Hawaiji-aktivieettejä. Muutamilla rannoilla ei vaan sitten pysytty niin kauan, kun tuli kylmä eikä siellä viittiny vilustuttaa itteään. Ylimääräinen aika käytettiin sitten shoppaukseen. Ja kyllä mä jonkin verran vaatteita ja muuta ostinkin matkan aikana. Se oli kuitenkin ne toiset vaihtarit, jotka teki sen matkan nautittavaksi. Tutustuin mm. indonesialaiseen poikaan, moniin saksalaisiin, taskalaisiin ja norjalaisiin. Matkalla oli yllättävän paljon skandinaaveja, oli siellä muutamia suomalaisiakin jonka kanssa juttelin jonkun verran. Yksittäisistä tapahtumista mieleenpainuvin oli varmaankin surffaustunti, joka onnistui mun osalta melko hyvin, vaikka aallot olikin säälittävän pieniä pro-surffaajien mielestä. Mulle ne oli ihan tarpeeks isoja. Hirveesti tartti vaan odotella koska suurin osa aalloista oli niin pieniä ettei niillä oikeen voinu surffata. Mä ostin sen tunnin jälkeen innoissaan semmosen cd:n täynnä mun valokuvia, joita yks nainen oli ottanu kaikista sen tunnin aikana, mut kun mä tulin kotiin en saanu sitä toimimaan millään... Joten nyt mulla ei oo mitään todisteita et mä oon joskus saanu aaltoja surffatessa. Lisäksi sen viikon aikana mä rakastuin Hawaijin luontoon ja kaikkiin värikkäisiin kukkiin mitä siellä oli. Tuntuu myös niinku ihmisillä ei olis ollenkaan mitään stressattavaa siellä, kaikki ottaa lunkisti ja on ystävällisiä toisilleen. Se on varmaan se paratiisiympäristö mikä tekee sen, koska mitä pohjosemmaks menee sitä epäystävällisempää porukka yleisesti ottaen on maailmalla.



Hibiscus



Fireworks



Pearl Harbor




View to Honolulu



Diamond Head



Tottakai sitten Hawaijilta on rankkaa palata tänne sateiseen Oregoniin ja saada kasa läksyjä eteen tehtäväksi ja aloittaa samalla viikolla pyrkimiset seuraavaan näytelmään. Tällä kertaa en kylläkään ollut lavalla esiintymässä ohjaajalle, vaan olin itse siellä ohjaajan pöydän takana kirjottamassa merkintöjä näyttelijöistä. Nimittäin joka kevät meijän koulussa me tehään 3-5 yksnäytöksistä, oppilaiden käsikirjoittamia, ja ohjaamia näytelmiä. Kun ne kysy et oisko ketään kiinnostunu ohjaamaan yhtä niistä, niin mä aattelin et miks ei, et tällasii mahollisuuskii harvemmin saa suomalaisessa koulussa ja et ei mulla oo mitään hävittävää. Torstaina annoin roolit näyttelijöille, ja pakko myöntää et vähän jännittää nähä et miten ohjaaminen sopii mulle. Lauantaina alotettiin jo rakentamaan lavasteita ja sain pienen itsevarmuusbuustin kun tajusin, et eihän mul ollu mitään hajuu miten lavasteita rakennetaan ennen kun tulin tänne, ja hyvinhän seki tuntuu jo sujuvan. Kyl se ohjaaminenkin pitäis sujuu, kun oon oppinu jo aika paljon näyttelemisestäkin tän vuoden aikana. Mutta siitä sitten enemmän ensi kerralla.

Huhhuh, must tuntuu et kerron siitä kuorokonsertista ensi kerralla, nyt tuntuu jo olevan riittävästi tekstii yhelle päivitykselle. Ja älkää huoliko, en aatellu pitää toista kolmen kuukauden taukoo, koska mul on ihan tarpeeksi kirjotuksen ansaitsemii tapahtumii tiedossa, kuten Wicked -musikaali ens viikonloppuna, osavaltion "thespian" (näyttelijöiden)  konferenssi Salemissa, ja ollaan myös suunniteltu menevämme Seattleen jossain vaiheessa ja kattomaan punapuita Kaliforniaan sitten ku Markin verokausi loppuu töissä ja sen ei tarvii enää tehä yli kuuskyt tuntisii työviikkoja.

Ensi kertaan - Adios Amigos!